Hilta

Hilta oli vanhapiika. Se kuluki koukusa ko linkkuveissi. Mutta olihan se jo vanhaki, ainaki yli viiskymmentä! Ko se pyhäaamuna käveli maantietä kirkhon ja talutti pyöräänsä, sen silimät näky sarvien alapuolelta. Se oli ihana ihiminen, tykkäs sikiöistä ja oli uskovainen.

Hilta oli pyhäkoulun opettaja. Se luki meille raamatunkertomuksia ja selitti niitä sitte lasten ymmärrettäväks. Se laulo harmaakantisesta, pienen pienestä kirjasthan: ” Ei taivahassa kuolon vaaraa, ei kyyneleitä, yötäkään…”  Värisevä tulukinta jäi soimhan moneks päiväks pienhen päähän.

 Alakouluikäsinä ja nuorempinakin me käythin Hiltalla Alikylän pyhäkoulusa. Ne sunnuntait jäi mielhen monipäisestä lapsjoukosta jokahiselle. Varsinki se, ko läksynä piti opetella aina uusi raamatunlause. ”Jeesus elää” oli helepoin muistaa. Kotia lähettäesä kaikilla oli fölijysä raamatunaiheinen kiiltokuva, ja omhan pyhäkoulukirihansa oli kukin saannu värittää punaseks yhen uuren omenan.

 Meitä sisaruksia oli siihen aikhan viis. Hilta oli sillon tällön meillä kotimiehenä, ko äiti ja isä olivat vaikka lääkärisä tai josain reissusa.  Ne päivät oli erilaisia, ja sillon saatto tapahtua monenlaista.

 Kerran tavallisesti hyvin tyyni ja rauhallinen Hilta keitti meille kananmunia. Kuinka ollakka, siltä lipsahti yks tuore muna mäiskähtäin keskelle tuvan laattiaa. Siihen se levis niinkö naapurin Erkin evhät.

- Perkele! pääsi Hiltalta.

Me kakarat säikähimmä ja peloisamma keräännyimmä permannolla lilluvan munan ja Hiltan ympärille.

- Voi antheks, Hilta sano ja alako pitähän pitkää puolustuspuhetta.

- Kirota ei tietenkään saa, eikä ensinkään huutaa sielunvihollisen nimeä. Mutta joskus vain saattaa lipsahtaa. Erehdyksensä saa anteeksi, jos oikein rukoilee ja pyytää sydämestään korkeimman armahdusta, se selitti meille syvää katumusta ääneshän.

Sitte se kokos hyllyvän keltuais- ja valakuaissotkun valurautashen riehtilhän ja paisto sen isselhen.   

 Hiltan tuvalle meiltä kotua oli matkaa vajaa kilometri. Minä oon pienestä pitäin tykänny käyrä tervehtimäsä vanhoja ihimisiä ja kuunnella heirän tarinoithan. Kävin ushein Hiltanki tykönä kyläsä.  Vaikka olin vasta alakoulusa, sain mennä yksin, jos oikasin peltoja suorhan enkä menny maantielle. Pitkin pellon pientarheita oli turvallinen harppua. Ainua kinkkinen kohta oli iso veto-oja, jonka ylittäminen vaati pieniltä kintuilta pitkää loikkaa. 

Pellolla lairunsivat tavallisesti köyresä meirän pari lehemää. Raiku ja Petkutus. Kumpiki oli pitkän kettingin pääsä. Petkutus nuorempana ja levottomampana oli ushein kiertänny issensä melekhen paalhun kiinni. Tuntu mukavalta löysyttää narua ja olla hengenpelastajana.  Raiku oli ollu meillä mailman tapista, mutta isä oli vasta äskön ostannu Petkutuksen, jonka nimiki oli alun perin Mansikki. Isä risti kuitenki sen Petkutukseks, ko väitti jotenki tulhensa huijatuks lehemäkaupasa.

Ko sitte taas kerran suuntasin matkani Hiltan työte, poimin veto-ojan varrelta viemisiks kissankelloja, apilankukkia tai rakastaa, ei rakasta -päivänkakkaroita. Hiltan keltasesa talosa oli tupa ja pitkänmallinen kamari. Kamarin perällä oli sivustaverettävä sänky, keskiseinän vieresä pieni kanttinen pöytä ja huonhen toisesa päärysä vanha piironki. Minun tuliaiseni Hilta laitto juomalashin kamarin pöyrälle, jota peitti iso pellavaliina.  Sen päällä oli nurkittain pienempi, merkattu kaitaliina ja sen päällä taas koristhellinen peltitarijotin, prikka, suojanhan valakonen tärkätty pitsituuki. 

Siihen pitsin päälle se kanto keittiöstä kaks kaffikuppiparia, ison kultareunasen, arapialaisen ja toisen pienemmän, lasten kupin, kiinanposliinia. Se siirsi tuomani kukat piirongin päälle ja laitto niitten paikalle pöyrälle jalallisen pullalautasen, kermanekan ja sokeriastian. Sokerikon kannesa oli kolo, josta pilikisti koristhelliset sokerisakset. Kiiltäväkylykisestä kuparipannusta se kaato kaffin kuphein korkiana kaarena. Lautasella oli topattavaa, pari kaavelin palaa ja omatekosia siirappikakkuja. Nisusa oli rusinoita ja piparit maistu vankasti ruokasuutalle.

 Minun niin teki mieli pullamössyä. Mutta ko pikkushen kuphin ei lusikan lisäks olis palijo muuta mahtunnu, eikä Hiltaka tykänny nisusotkusta, haukkasin nätisti pitkonpalasta ja nostin kupin peukalon ja etusormen varasa hienosti huulilleni. Pikkusormenki muistin nostaa pysthön Hiltan neuvon mukhan herrasrouvamaisesti sojottahan. Isse se pilikko sokeripalan nelihän oshan, pani yhen niistä huuliensa välhin, asetti kaffilautasen sormenpäittensä varhan ja ryysti äänekhästi lautaselle kupista kaatamansa kaffin. 

 Ko kaffi oli juotu, muutama laulu laulettu ja kuulumiset kerrottu, Hilta kanto unelman, valtavan harsokukkansa, korkiajalkasine kukkapöytinhen klasilta sivhun ja nosti puukäsinojallisen, pehemustetun nojatoolinsa paremphan valhon. Sitte se otti piirongin avaimen sivukartiinan takaa salusiinin naulasta ja avas klaffin auki. Sieltä jostain salalokerosta se taiko pitkänmallisen peltilooran ja istu toolille. Minun se käski vierhensä jakkaralle.

 Rasian saranat vingahti, ko Hilta avas aarrearkun helemashan. Sieltä se otti eshin meille molemmillekki jo ennesthän tutun postikorttipinkan. Kortti toisensa jäläkhen käythin taas läpi. Uusinta en ollut ennen nähännykkä: Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta -toivotuksen alle oli kirijotettu miehisen kankialla käsialalla ” En tulekaan jouluksi. Reino”. Vilikasin vaivihkaa Hiltan naamaa ja hiukan hiimailin.
  - Reeino? 

 - Hän on minun veljeni, on töissä oikein suuressa kanalassa kaukana Etelä-Suomessa. On näet yksi niistä harvoista suomalaisista sen alan ammattimiehistä, jotka osaavat jo pelkällä silmällä erottaa, onko tipu kana vai kukkopoika.

  - Kerta kaikkiihan mahtavaa! Melekhen suomenmestari, aattelin äänhen pikkuvanhasti.

 ”Keskikoko, kaunis kullattu, rosoreunalla”, kertasin mielesäni erellisen joulun alla leherestä lukemaani korttimainosta. Mutta täytyyhän korteista löytyä rakkautta ja romantiikkaaki! Toiveikhana tiirailin tekstejä aina vain tarkemmin. Sitte osu: ”Siunausta ja rauhaa jouluusi! Toivoo Matti.”

 - Se on Rudolf Koivun piirtämä joulumaisema, Hilta hätäili selittähän.
 - Eikö olekin aivan satumainen? Matti on jo monet vuodet tuonut minulle joulukortin…  ja muutakin joulumuistamista. 

 Ko kortit oli käyty läpi, minun tuli aika lähtiä kotia. Hilta kiikutti perhäni porstuuhan harmaata paperipussia, jonka pohojalla tuntu olehan jotain pientä ja kulumikasta. Sitte kiirehin juosten kotiappäin peltoin poikki. Raiku ja Petkutus oli talutettu jo navethan ja rautakanki kettinkeinhen orotti uutta aamua. Pistin vähäks aikaa veto-ojan penkalle istuhan. Nappasin ruohikosta suolaheinän ja pureskelin sitä. Samalla seurasin alhalla veto-ojan pohojalla noruvaa savivelliä ja sen pinnalla ajelehtivaa pajunoksaa. En malttannu olla kurkistamata, mitä Hiltan terveiset sisälsi. Panin käteni pushin: Nuori Siion, Hiltan oma pikkuriikkinen, harmaakantinen laulukirija!

 No, minulla ei ollukka enää mihinkään kiiru. Kiitos Hilta! Rupesin onnellisena selailehan aarrettani. ” Tuolla keinuu pieni pursi, vasten tuulta ponnistain. Merimiesten mielen mursi, myrsky joka raivoaa!”