Liian lähellä, liian luonnollista?

Viime sunnuntai-iltana itsenäisyyspäivän aattona olimme autolla isännän kanssa palaamassa Kokkolasta. Kun liikenne antoi myöten panna pitkät valot päälle, vieläpä pienillä lisävaloilla, avautui maisema aivan uskomattoman kauniina. Lumipeitteinen metsä kahden puolen tietä ja valkea, satumainen tienäkymä niin pitkälle kuin valoja riitti! Sitä ei voi sanoin kuvata!

Siinä tuli taas kerran mieleeni tarina monien vuosien takaa, tarina, joka herättää uusia ajatuksia joka kerta, ja jonka haluan taas kertoa:
Hyvä ystäväni oli kauniina tammikuun pakkailtana ollut kyydissä Kruunupyyn lentokentälle erästä afrikkalaista nuorta, joka oli ollut puolisen vuotta Suomessa ja Kaustisen Kansanopistolla opiskelemassa ja oli nyt palaamassa kotimaahansa. Ystäväni oli matkan kuluessa pyytänyt nuorta kertomaan kokemuksistaan. Pitkään mietittyään tämä oli puhjennut sanoihin, jopa hiukan liikuttuneena:
- Keväällä kun tulin, maa jo vihersi, lehdet kasvoivat puissa, kukat puhkesivat kesän myötä kukkaan. Minä näin yöttömän yön. Sain seurata kuinka vilja pelloilla valmistui ja korjattiin pois. Sain nähdä kesän vaihtuvan syksyyn, näin kauniin ruskan. Sain kokea talven ensi lumen ja vielä nähdä metsän puut ja niityt kauniin paksun lumen peitossa. Mutta yhtä en saanut nähdä ja siitä jään vielä unelmoimaan: nähdä sitä ihmettä, kuinka puiden oksat keväällä sulavat, kuinka silmut puhkeavat niihin ja koko luonto herää jälleen elämään.