Liian lähellä, liian luonnollista?
Viime
sunnuntai-iltana itsenäisyyspäivän aattona olimme autolla isännän kanssa
palaamassa Kokkolasta. Kun liikenne antoi myöten panna pitkät valot päälle,
vieläpä pienillä lisävaloilla, avautui maisema aivan uskomattoman kauniina.
Lumipeitteinen metsä kahden puolen tietä ja valkea, satumainen tienäkymä niin
pitkälle kuin valoja riitti! Sitä ei voi sanoin kuvata!
Siinä tuli taas kerran mieleeni tarina monien vuosien takaa, tarina, joka
herättää uusia ajatuksia joka kerta, ja jonka haluan taas kertoa:
Hyvä ystäväni oli kauniina tammikuun pakkailtana ollut kyydissä Kruunupyyn
lentokentälle erästä afrikkalaista nuorta, joka oli ollut puolisen vuotta
Suomessa ja Kaustisen Kansanopistolla opiskelemassa ja oli nyt palaamassa
kotimaahansa. Ystäväni oli matkan kuluessa pyytänyt nuorta kertomaan
kokemuksistaan. Pitkään mietittyään tämä oli puhjennut sanoihin, jopa hiukan
liikuttuneena:
- Keväällä kun tulin, maa jo vihersi, lehdet kasvoivat puissa, kukat puhkesivat
kesän myötä kukkaan. Minä näin yöttömän yön. Sain seurata kuinka vilja
pelloilla valmistui ja korjattiin pois. Sain nähdä kesän vaihtuvan syksyyn,
näin kauniin ruskan. Sain kokea talven ensi lumen ja vielä nähdä metsän puut ja
niityt kauniin paksun lumen peitossa. Mutta yhtä en saanut nähdä ja siitä jään
vielä unelmoimaan: nähdä sitä ihmettä, kuinka puiden oksat keväällä sulavat,
kuinka silmut puhkeavat niihin ja koko luonto herää jälleen elämään.
