SUOMALAINEN SANKARI

Lähes neljännesvuosisata sitten kirjoitin Perhonjokilaakso -lehteen, valtakunnalliseen kamppanjaan kirjoituksen, joka on julkaistu v. 2201 Juha Nirkon toimittamassa, SKS:n julkaisemassa kokoomateoksessa Suomalaisen päivä. Löysin tekeleen vanhoista luonnoksistani ja laitan sen tänne. Asiahan on aina yhtä akuutti.

 

Jonas Björkman on syöttövuorossa ja pistetilanne 30-15. Ottelussa Ruotsi on voitolla 2-0. Perunakattila porisee liedellä. Talo tuoksuu ylikiehuneelta perunavedeltä, ja isäntä vain seuraa peliä. Hän istuu aistittomana ulkomaailmalle television kaukosäädin vasemmassa kädessään - oikea ei ole viimeisen halvauksen jälkeen oikein toiminut. Isännän tuoli on vakiopaikallaan pianon vieressä. Tuoli on uudenmallinen keinutuoli vakiovarusteena samaan tahtiin keinuva jalkapalli ja pianon vieressä siksi, että oikeaa kättä, kun se on puutunut, on hyvä välillä nostaa pianon kannelle vertymään.  Pianon päällä ovat ylioppilaskuvat tytöistä ja pojista kuvat armeijan ajoilta. Kai emäntä pitää niitä siinä muistuttamassa, montako lapsia olisi kotona käymään.

Isäntä on niitä suomalaisia sankareita, joiden ansiosta joulukuun kuudentena pidetään pienempiä tai suurempia itsenäisyysjuhlia, ja kansan kuorikerros pääsee presidentin linnaan sameteissaan, silkeissään, mitalit rinnassa. Kutsuja ei isännälle eikä liiemmin muille kylän taistelijoille ole kuulunut. Ei isäntä ole sodan saavutuksia juhlinut, sen verran on harmittanut oma kohtalonsa: oli yhdeksäntoista, kun vihollinen osui. Paitsi että silloin meni taju, meni myös toinen silmä, poski, puoli leukaa ja peukalo. Sen jälkeen hän on yli viisikymmentä vuotta kuunnellut takaraivossaan tykin jyskettä Syväriltä. Siinä sitä on tarpeeksi kunnianlaukauksia!

Päivittäin isäntä lukee tarkkaan lehdet. Kummia ovat uutiset kauneusleikkauksista, kohotuksista ja liikojen poistoista. Vino nenä leikataan suoraan. Liian pienet rinnat tai viivanohuet huulet puhalletaan pulleiksi silikonilla ja posken rypyt vedetään kokoon korvan taakse. Mitä sanoisivat nuo elämässään tyytymättömät silmäproteesista, joka välillä hiertää poskelle melkoisen puron kyynelvettä? Entä vinoksi jääneestä suusta, joka yli viisikymmentä vuotta sitten saatiin rautojen avulla aukeamaan?  Entä poskesta, joka ei neljäkymmentäluvun ihonsiirroilla muuttunut arpisesta sileäksi? Yrjö Jylhä kirjoitti runossaan ”Kolme sanaa”, että siihen tottuu kyllä! Isäntä ei ole samaa mieltä ja sodasta lähtien on toivonut, että peilit olisivat vain puolikkaita. Tänään nuo kosmeettiset asiat ovat jo sivuseikkoja. Kaikki hänen ikäisensä ovat vakoposkia ja muuten rusinoita. Nyt hän ohjaa kaukosäätimellä ja jännitys on huipussaan! Yhtään rystylyöntiä ei saa mennä huomamaatta. Italian Diego Nargisolla ei näytä olevan onnea tänään. Monta ihmettä tarvitaan, jotta Italia nousisi Davis cupin voittoon asemasta 0-2.

Mielihyvällä isäntä muistelee sodan jälkeisiä nuoren perheen vuosia. Viljeltiin pientä maatilaa, käytiin vieraallakin töissä. Lapset syntyivät, kasvoivat, kävivät koulunsa ja muuttivat maailmalle. Kaksistaan hissuttelivat emäntä ja isäntä myöhäisen keski-iän rinnakkaiseloaan. Kunto vaihteli. Sirpaleita poistettiin milloin isännän päästä, milloin jaloista. Oloonsa tyytyen, huumorin voimalla ja myönteisin asentein he elelivät ilman minkäänlaisia positiivisen ajattelun kursseja.

Eteni tasainen elämä. Isäntää kuntoutettiin valtion taholta, kuntoutettiin kunnes vanha veteraani halvaantui. Tuli lääkärien tuomio: makuultaan on isännän pelattava loppuerät. Vaan eipä antanut taistelija periksi. Opetteli jälleen kerran elämässään puhumaan ja tilasi kuntopyörän. Päivittäin polki ensin pyörää, nosti sen sitten pöydälle ja pyöritti myös kätensä kuntoon. Reviiri laajeni. Hän ajeli polkupyörällä taas pitkin pitäjää ja nautti maailmastaan. Autoa ei voitu ajatellakaan. Vaikeaa olisi ollutkin saada ajokorttia, yksisilmäisen. 

Päivät täyttyivät kuntoilusta, television ja radion ohjelmista. Aika kului miltei huomaamatta, kunnes uusi halvaus yllätti. Lääkärit olivat ihmetelleet potilaan selviytymistä edellisestä halvauksesta. Nyt ne eivät antaneet mitään toivoa. 

    - Ei käy! pudisti isäntä päätään ja vaati päästä kotiin kuntoutumaan.
Kuntopyörä nostettiin komerosta, ja taas alkoi armoton harjoittelu! Eikä aikaakaan, kun isäntä nähtiin kylän raitilla. Polkupyörä oli tosin vaihtunut pyöräkelkkaan, eikä hän kotiin palattuaan pystynyt sanomaan, keitä oli retkellään tavannut, mutta silloisesta jääräpäisyydestään on isäntä mielissään vieläkin! Kun hän kuulee vaikeuksissaan narunjatkoksi ripustautuneista tai omien käsietäisyydeltä tähdättyjen laukaustensa uhreista, hän pohtii vakavasti, missä on ihmisten taistelutahto.  

Davis cupissa Ruotsi on vahva. Ensimmäisen kerran se voitti 1975, kun se kukisti Tshekkoslovakian Björn Borgin johdolla. Nyt Ruotsi pelaa loppuottelussa 12. kerran, Italia seitsemättä kertaa. Italia on voittanut vain 1976, kun se kukisti Chilen Santiagossa.

Emäntä on isännän puhekone ja simultaanitulkki. Viimeistä kertaa puheterapiaa puuhattaessa isäntä nimittäin vihelsi pilliin. Isännällä olisi puhumista. Mitä hän kulloinkin omalla ele- ja ilmekielellään yrittää sanoa, on vaikea toisen ymmärtää. Kun on asiaa kauan arvailtu, pettää isännän kärsivällisyys ja hän nyökkää ”kyllä”, vaikka ei sykäystäkään oltaisi samoilla aalloilla. Nyt Davis cupin nelinpelissä Ruotsin Jonas Björkman ja Nicklas Kulti taistelevat kohti tennisturnauksen voittoa!

Emännän mieltä askarruttaa, että tänä aikana joka toinen avioliitto päättyy eroon. Yli puoli vuosisataa he ovat isännän kanssa olleet naimisissa, eikä elämä ole mennyt läheskään alkuperäisten toivomusten mukaan.  Onni vain ei ole ollut pienestä kiinni.  ”Jos kuulo menee, näkö paranee”, on emännän motto.

Nyt emäntä on mennyt apteekkiin. Kauan hän ei viivy poissa, ei yleensäkään, koska isäntä ei suostu vastaamaan puhelimeen eikä mielellään avaa ovea kolkuttaville.  Palatessaan kotiin emäntä kuitenkin huomaa, että joku vieras on onnistunut tuvassa pyörähtämään, ja siinä on tekemistä saada selville, kuka se on mahtanut olla.
   - Oliko se jompi kumpi pojista? kysyy emäntä isännältä.
   - Ää, vastaa isäntä ja pyörittää päätään.
   - Joku tytöistä? Oudompi? Kulkukauppias?
   - Ä-ää! kuin väkkärä pyörii isännän pää ja hän viittoo kylälle päin.
   - Nyt tämä onnenpyörä saa loppua. Sinä opettelet puhumaan! Sanopa, että onni! täräjää emäntä isännälle.
  - ..o n nii, pinnistää isäntä ihan hartioita myöden ja vasen käsi lyö tahtia.
Harjoitus jatkuu. Osa sanoista tulee paremmalla, osa huonommalla menestyksellä.
  - Yritäpä vielä, että mummu! - Mummu, tulee nyt napakasti kuin paiskaten.
  - Mummu on apteekissa! jatkaa emäntä sinnikkäästi.
  - Mummu o  a a .. a . Vv i t t u! karauttaa isäntä, nauraa hillittömästi, sieppaa kaukosäätimen pianon päältä ja painaa viitoskanavan päälle.
Emäntä ei hätkähdä. Pyörähtää kahvipannun puoleen ja hymyilee.
  - Tuotakaan se ei ole sanonut Herran aikaan! hän ajattelee mielissään.

Ruotsi voitti odotetusti tänään 3-0. ”Pojat tekivät, minkä pystyivät”, Italian kapteeni Paolo Bertolucci puolusteli. ”Meiltä puuttui onneakin”, väitti Diego Nargiso kävellessään pukusuojaan.

Tämä kirjoitus pääsi v. 2001 Juha Nirkon toimittamaan Suomen Kirjallisuuden  seuran Suomalaisen päivä -antologiaan.