Hilta

Hilta oli vanhapiika. Se kuluki koukusa ko linkkuveissi. Mutta olihan se jo vanhaki, ainaki yli viiskymmentä! Ko se pyhäaamuna käveli maantietä kirkhon ja talutti pyöräänsä, sen silimät näky sarvien alapuolelta. Se oli ihana ihiminen, tykkäs sikiöistä ja oli uskovainen.

Hilta oli pyhäkoulun opettaja. Se luki meille raamatunkertomuksia ja selitti niitä sitte lasten ymmärrettäväks. Se laulo harmaakantisesta, pienen pienestä kirjasthan: ” Ei taivahassa kuolon vaaraa, ei kyyneleitä, yötäkään…”  Värisevä tulukinta jäi soimhan moneks päiväks pienhen päähän.

 Alakouluikäsinä ja nuorempinakin me käythin Hiltalla Alikylän pyhäkoulusa. Ne sunnuntait jäi mielhen monipäisestä lapsjoukosta jokahiselle. Varsinki se, ko läksynä piti opetella aina uusi raamatunlause. ”Jeesus elää” oli helepoin muistaa. Kotia lähettäesä kaikilla oli fölijysä raamatunaiheinen kiiltokuva, ja omhan pyhäkoulukirihansa oli kukin saannu värittää punaseks yhen uuren omenan.

 Meitä sisaruksia oli siihen aikhan viis. Hilta oli sillon tällön meillä kotimiehenä, ko äiti ja isä olivat vaikka lääkärisä tai josain reissusa.  Ne päivät oli erilaisia, ja sillon saatto tapahtua monenlaista.

 Kerran tavallisesti hyvin tyyni ja rauhallinen Hilta keitti meille kananmunia. Kuinka ollakka, siltä lipsahti yks tuore muna mäiskähtäin keskelle tuvan laattiaa. Siihen se levis niinkö naapurin Erkin evhät.

- Perkele! pääsi Hiltalta.

Me kakarat säikähimmä ja peloisamma keräännyimmä permannolla lilluvan munan ja Hiltan ympärille.

- Voi antheks, Hilta sano ja alako pitähän pitkää puolustuspuhetta.

- Kirota ei tietenkään saa, eikä ensinkään huutaa sielunvihollisen nimeä. Mutta joskus vain saattaa lipsahtaa. Erehdyksensä saa anteeksi, jos oikein rukoilee ja pyytää sydämestään korkeimman armahdusta, se selitti meille syvää katumusta ääneshän.

Sitte se kokos hyllyvän keltuais- ja valakuaissotkun valurautashen riehtilhän ja paisto sen isselhen.   

 Hiltan tuvalle meiltä kotua oli matkaa vajaa kilometri. Minä oon pienestä pitäin tykänny käyrä tervehtimäsä vanhoja ihimisiä ja kuunnella heirän tarinoithan. Kävin ushein Hiltanki tykönä kyläsä.  Vaikka olin vasta alakoulusa, sain mennä yksin, jos oikasin peltoja suorhan enkä menny maantielle. Pitkin pellon pientarheita oli turvallinen harppua. Ainua kinkkinen kohta oli iso veto-oja, jonka ylittäminen vaati pieniltä kintuilta pitkää loikkaa. 

Pellolla lairunsivat tavallisesti köyresä meirän pari lehemää. Raiku ja Petkutus. Kumpiki oli pitkän kettingin pääsä. Petkutus nuorempana ja levottomampana oli ushein kiertänny issensä melekhen paalhun kiinni. Tuntu mukavalta löysyttää narua ja olla hengenpelastajana.  Raiku oli ollu meillä mailman tapista, mutta isä oli vasta äskön ostannu Petkutuksen, jonka nimiki oli alun perin Mansikki. Isä risti kuitenki sen Petkutukseks, ko väitti jotenki tulhensa huijatuks lehemäkaupasa.

Ko sitte taas kerran suuntasin matkani Hiltan työte, poimin veto-ojan varrelta viemisiks kissankelloja, apilankukkia tai rakastaa, ei rakasta -päivänkakkaroita. Hiltan keltasesa talosa oli tupa ja pitkänmallinen kamari. Kamarin perällä oli sivustaverettävä sänky, keskiseinän vieresä pieni kanttinen pöytä ja huonhen toisesa päärysä vanha piironki. Minun tuliaiseni Hilta laitto juomalashin kamarin pöyrälle, jota peitti iso pellavaliina.  Sen päällä oli nurkittain pienempi, merkattu kaitaliina ja sen päällä taas koristhellinen peltitarijotin, prikka, suojanhan valakonen tärkätty pitsituuki. 

Siihen pitsin päälle se kanto keittiöstä kaks kaffikuppiparia, ison kultareunasen, arapialaisen ja toisen pienemmän, lasten kupin, kiinanposliinia. Se siirsi tuomani kukat piirongin päälle ja laitto niitten paikalle pöyrälle jalallisen pullalautasen, kermanekan ja sokeriastian. Sokerikon kannesa oli kolo, josta pilikisti koristhelliset sokerisakset. Kiiltäväkylykisestä kuparipannusta se kaato kaffin kuphein korkiana kaarena. Lautasella oli topattavaa, pari kaavelin palaa ja omatekosia siirappikakkuja. Nisusa oli rusinoita ja piparit maistu vankasti ruokasuutalle.

 Minun niin teki mieli pullamössyä. Mutta ko pikkushen kuphin ei lusikan lisäks olis palijo muuta mahtunnu, eikä Hiltaka tykänny nisusotkusta, haukkasin nätisti pitkonpalasta ja nostin kupin peukalon ja etusormen varasa hienosti huulilleni. Pikkusormenki muistin nostaa pysthön Hiltan neuvon mukhan herrasrouvamaisesti sojottahan. Isse se pilikko sokeripalan nelihän oshan, pani yhen niistä huuliensa välhin, asetti kaffilautasen sormenpäittensä varhan ja ryysti äänekhästi lautaselle kupista kaatamansa kaffin. 

 Ko kaffi oli juotu, muutama laulu laulettu ja kuulumiset kerrottu, Hilta kanto unelman, valtavan harsokukkansa, korkiajalkasine kukkapöytinhen klasilta sivhun ja nosti puukäsinojallisen, pehemustetun nojatoolinsa paremphan valhon. Sitte se otti piirongin avaimen sivukartiinan takaa salusiinin naulasta ja avas klaffin auki. Sieltä jostain salalokerosta se taiko pitkänmallisen peltilooran ja istu toolille. Minun se käski vierhensä jakkaralle.

 Rasian saranat vingahti, ko Hilta avas aarrearkun helemashan. Sieltä se otti eshin meille molemmillekki jo ennesthän tutun postikorttipinkan. Kortti toisensa jäläkhen käythin taas läpi. Uusinta en ollut ennen nähännykkä: Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta -toivotuksen alle oli kirijotettu miehisen kankialla käsialalla ” En tulekaan jouluksi. Reino”. Vilikasin vaivihkaa Hiltan naamaa ja hiukan hiimailin.
  - Reeino? 

 - Hän on minun veljeni, on töissä oikein suuressa kanalassa kaukana Etelä-Suomessa. On näet yksi niistä harvoista suomalaisista sen alan ammattimiehistä, jotka osaavat jo pelkällä silmällä erottaa, onko tipu kana vai kukkopoika.

  - Kerta kaikkiihan mahtavaa! Melekhen suomenmestari, aattelin äänhen pikkuvanhasti.

 ”Keskikoko, kaunis kullattu, rosoreunalla”, kertasin mielesäni erellisen joulun alla leherestä lukemaani korttimainosta. Mutta täytyyhän korteista löytyä rakkautta ja romantiikkaaki! Toiveikhana tiirailin tekstejä aina vain tarkemmin. Sitte osu: ”Siunausta ja rauhaa jouluusi! Toivoo Matti.”

 - Se on Rudolf Koivun piirtämä joulumaisema, Hilta hätäili selittähän.
 - Eikö olekin aivan satumainen? Matti on jo monet vuodet tuonut minulle joulukortin…  ja muutakin joulumuistamista. 

 Ko kortit oli käyty läpi, minun tuli aika lähtiä kotia. Hilta kiikutti perhäni porstuuhan harmaata paperipussia, jonka pohojalla tuntu olehan jotain pientä ja kulumikasta. Sitte kiirehin juosten kotiappäin peltoin poikki. Raiku ja Petkutus oli talutettu jo navethan ja rautakanki kettinkeinhen orotti uutta aamua. Pistin vähäks aikaa veto-ojan penkalle istuhan. Nappasin ruohikosta suolaheinän ja pureskelin sitä. Samalla seurasin alhalla veto-ojan pohojalla noruvaa savivelliä ja sen pinnalla ajelehtivaa pajunoksaa. En malttannu olla kurkistamata, mitä Hiltan terveiset sisälsi. Panin käteni pushin: Nuori Siion, Hiltan oma pikkuriikkinen, harmaakantinen laulukirija!

 No, minulla ei ollukka enää mihinkään kiiru. Kiitos Hilta! Rupesin onnellisena selailehan aarrettani. ” Tuolla keinuu pieni pursi, vasten tuulta ponnistain. Merimiesten mielen mursi, myrsky joka raivoaa!”

 

 

                                                                                      

 

 

 

 

 

 

 

 Saviluoma, Kaustisen Mansesteri

 

 

Kun Kaustisen Osuusmeijeri vuonna 1916 kuskasi kirnunsa ja separaattorinsa aikaisemmilta sijoiltaan Ali-Kentalasta lähes nykyiselle paikalleen joen töyräälle, ja kun maitotonkkien kalina alkoi kiiriä pitkin Perhonjoen pintaa, raamisaha siellä jo jyskytti rannalla, sirkkeli sähisi ja jauhomylly pyöri.

Isonkankaan Santeri, suurliikemies, laajensi sekä sahaansa että myllynsä toimintaa ja paransi patoa. Hän vastasi kuuleman mukaan viereisestä nahkurinverstaastakin. Verstaalta kyläläiset käydessään ostivat saippuaa ja verstaan pirtissä oman väen lisäksi saattoivat kylpeä myös ne saviluomalaiset, joilla ei syystä tai toisesta vielä ollut omaa saunaa. Kylien isännät ajoivat hevosilla heinähäkeittäin parkittua pajun kuorta Saviluomaan nahanparkitsijan tarpeisiin.

Kun sähkövoima alkoi vallata alaa, Kaustisen miehet perustivat Kaustisen Sähkö- ja Saha- Koneosuuskunnan, joka osti sähköaseman paikaksi Pirttikosken Sahalaitoksen ja rupesi luomaan kuntaan laajaa sähkönjakeluverkostoa. Se lunasti käyttöönsä alempana sijainneen jauhomyllynkin. Niillä sijoillaan tosin eivät jauhinkivet eikä siipiratas pyörineet oikein pitkään, sillä osuuskunta muutti myllynsä Mosalankosken rannalle.
Saviluomassa Meijeristä muodostui vähitellen keskeinen tekijä. Sen konttorista hoidettiin sähkölaitoksen toimistoasiat, ja Kentalan Oskari, Posti-Oska, toimi luontevasti sekä sähkölaitoksen että meijerin isännöitsijänä. Munaosuuskuntaan kuuluvat kanankasvattajat toivat munia meijerille eteenpäin toimitettavaksi joka torstai. Kylien karjakot tekivät kokeitaan meijerin laboratoriossa.

Vuosien vieriessä Saviluoman maisemat muuttuivat ja toiminnot monipuolistuivat. Kolmekymmentäluvun alussa Puumalan Alvari pani pystyyn kaffilan ja kaupan sekä leipomon, jonka nisupossut ja kanelileivät veisivät voiton uuden vuosituhannen viinereistäkin. Myös meijeri rakensi uudet komeat toimitilat. Vuonna 1938 Suomen Kuvalehti kirjoitti Kaustisen meijerirakennuksen olevan ”kuin mikäkin linna”.

Kun osuusmeijerin höyrypilli päästi ilmoille vihellyksensä, tarkistettiin kylällä kellot. Separaattorit ja kirnut pyörivät päivittäin. Kyliltä kuskatusta maidosta kuorittiin kerma ja kuljetettiin kurnaalina tuottajille takaisin. Kerma kirnuttiin voiksi, jota kyydittiin aluksi hevosilla Kokkolaan, myöhemmin kiitolinjakuljetuksena kauemmille kauppapaikoille, aina Helsinkiin asti. Myös meijerin välittämät rehut ja siemenet saivat kyytiä kylille.

Tienpätkä Kappelista Saviluomaan eli Förskottikatu tuli tutuksi monelle meijerinkävijälle, ei ainoastaan etumaksun hakijoille. Varsinkin vuosisadan puolivälin jälkeen meijerin maitomyymälä oli kirkonkylän lehmättömien ja tinkimaidottomien rouvien kohtauspaikka. Aamuisin he kapusivat ylös meijerin konttoriin ostamaan merkkejä, joilla saivat alakerran myymälästä hinkkeihinsä maidot ja kermat. Erityisesti kermalla terästetty piimä maistui kyläläisten kielillä. Koneenhoitaja, Meijeri-Aaro, tinasi työtiloissaan kuparipannuja ja maitoastioita. Meijerin kirjanpitäjän, Posti-Eeron, veikkaustoimisto keräsi palautuspäivänä konttorin täyteen voittopottia tavoittelevia talollisia, samalla tarinoimaan ja tupakkia porukalla tupruttamaan.

Kaustisen Saviluoma oli kuin Manchester City. Teollisuus kukoisti, palveluita löytyi mitä moninaisimpiin tarpeisiin. Saha sauhusi vientiin. Myllytarhalla lautataapelit kohosivat korkealle, ja puutavaravaunut puksuttivat edestakaisin pitkin varta vasten rakennettua rautatietä. Lautatarhan takana Vasaramyllyn kivet jauhoivat kauimmaistenkin kyläläisten jyvät, ja pärehöylä vinkui omaan tahtiinsa. Osuuskunnan puimakone odotti suojassaan seuraavan syksyn satoa.
Kaustisen kunnan sähkö-, saha- ja myllylaitokselle toimitettiin akut lataukselle ja meijeriltä noudettiin tarvittava tislattu vesi. Pajassaan Penttilän Eevertti takoi viikatteita, teroitti niittokoneen teriä ja korjasi polkupyöriä. Hänen poikansa Kengitys-Pentti kengitti hevosia. Luoman toisella laidalla, vähän etäämmällä jokirannasta, verstaassaan Penttilän Samuli suutaroi kenkiä, mökissään kukkulalla Kraatari-Martti, pitäjän paras prässääjä, ompeli mittatilaustyönä asiakkaille housuja. Toisella puolella törmää Tuominiemen autokorjaamossa pantiin mottoripelit ajokuntoon, ja Jokelan Puunjalostus valmisti samassa rakennuksessa omissa tiloissaan ovia ja ikkunoita.

Aivan sillankupeeseen joen rannalle rakennettiin paloasema, josta hälytyksen tullen Paavolan Laurin mullikka-auto starttasi kohti tulipaloa lavalla pumput, letkut ja paljon vapaaehtoisia palomiehiä. Kunkaan Lauri kyydissä töräytti torvea. Paloaseman pihan tuntumassa pidettiin määräajoin varsa- ja tammanäyttelyitä, joihin isännät laajalta alueelta maakunnasta toivat hevosiaan kantakirjaan merkittäviksi.
Onnelan Heikki piti uimakoulua meijerin rannassa ja ohjasi koululaisten kesäleiriä korkeammalla töyräällä. Saviluoman kentällä pidetyissä puulaakijalkapallo-otteluissa mittaa ottivat Saviluoman Myllyveikkoja vastaan niin Alikylän Saapas, Järvelän Reipas kuin Tanhuanpään Töppönenkin ja monet muut paikalliset ”urheiluseurat”. Kiertävät tivolit tarjosivat sirkushuveja koko perheelle vähintäänkin kerran suvessa Myllytarhalle pystytetyissä katoksissa ja karuselleissa.

Vuosituhat vaihtui, viimeiset vuosikymmenet olivat tehneet tehtävänsä. Saviluoman maisemissa kehitys oli kulkenut omaa rataansa. Sahasta, Alvarin toorista ja Kukkulan kraatarista olivat jäljellä vain mukavat muistot. Kuparipannut oli tinattu, niittokoneen terät teroitettu ja akut ladattu, ainakin siltä erää. Myllytarhan perällä vaiti seisovan Vasaramyllyn ovet olivat säpissä, eikä myllärin jalanjälki enää piirtynyt jauhonpölyisiin lattialankkuihin. Pärehöylä ja puimakonekin olivat poissa.

Saviluoman sydämessä Kaustisen Osuusmeijeri jatkoi jonkin aikaa kasvuaan. Yli sata vuotta toimineen, tehokkaan tuotantolaitoksen ajanmukaiset rakennukset seisoivat kahta puolta Siltatietä. Uusimman automatiikan avulla kuorittiin maidosta kerma, joka kirnuttiin voiksi. Maitoa myös pakattiin. Kuitenkin meijerin kuuluisan ja palkitun voin valmistus loppui uuden vuosituhannen toisella kymmenellä. Maitoa ei enää separoitu paikan päällä, vaan meijeristä tuli keräilykeskus, maidonvälittäjä. Meijerin hallinnossa ja toimijoissakin koettiin monia muutoksia.

Elämä jatkuu. Maitoautot kurvaavat yhä meijerin pihan kautta. Oman, monipuolisen myymälän valikoimissa on tarjolla muutakin kuin maitovanua. Määrälauantaisin kananmunakennot ja muut ruokapuolen lähituotteet vaihtavat Rekossa omistajaa. Meijerin tiloissa on myös ajan mittaan ollut vuokralla eri alojen toimijoita.
Sähkölaitos Pirttikosken päällä, oltuaan välillä kunnan, sittemmin Korpelan Voiman ja muidenkin toimijoiden omistuksessa ollut, vaihtaa vielä vesivoimaa kilowateiksi, mutta vartoilee muutoksia. Entisen verstaan ja puretun paloaseman paikalle rantaan myöhemmin rakennettu puisto huvimajoineen on sekin jo historiaa.

Penttilän silta on yhä paikoillaan, tosin aidastuneena ja painorajoituksella. Se muistelee haikeudella aikoja, jolloin sen kannella kopistivat Santerin kaffilan tytöt koreineen ja kuparipannuineen viemään kahvia meijerin konttorissa kokoustaville isännille. Silloin tällöin se palaa ajatuksissaan muinaisaamujen maitotonkkien kalinaan ja hevosten kavioiden kapseeseen, toisinaan taas iltahämäriin, jolloin paikallisten poikamiesten polut johtivat meijerikköjen akkunan alle. Tai sitten sen mieleen muistuvat myöhempien kesien siltatanssit, joita festivaalikeskiviikkoisin tanssittiin meijerin pihassa. 

Kun vielä jokin aika sitten ambulanssi ampaisi Saviluoman päivystysasemaltaan hälytysajoon, kauas kaikuva sireenin ulvahdus havahdutti sillan mietteistään ja sekoitti lähellä pulppuavan suihkulähteen solinan.  

Mutta aika rientää ja kaikki muuttuu. Siitä huolimatta vanha silta kantaa urheasti entistä kiireisemmät kauttakulkijansa yli hiljalleen virtaavan Perhonjoen. Omassa rauhassaan se unelmoi, josko joku joutaisi pysähtymään hetkeksi sen pusupenkeille ja muistelemaan menneitä tai edes toviksi tähyämään ylös uudemman sillan ja sillä soljuvan liikenteen suuntaan.

Terttu Hanhikoski
Kaustisen Osuusmeijerin 100-vuotisjuhlakirjaan vuonna 2005 kirjoittamaansa mukaillen